sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Hääunelmia ja toimistohommia

Nää on mun omia mielipitteitä, kokemuksia ja tunteita ko. aiheesta. Jos et kestä mun mielipitteitä ja jos koet tämän olevan loukkaava aihe, parempi ko jätät lukematta. Heippa.


Mää oon parikymppinen ja haluan naimissiin. En valehtele. Ootan sitä päivää ko kuuta nousevaa.
En kuitenkaan muista koskaan penskana aatelleeni tai haaveilleeni siitä sen kummemmin (äiti voi valaista mua vielä siitä). Nyt ko olema hellun kansa pitänheet yhtä jo muutamia vuosia, on alakanu tulleen semmonen tunne että nyt sitä ois valamis. Menneen naimissiin. Voisin olla rouvva. Haluan tuon ukon itelle kokonaan.

Nyt haluaisin siis kuitenki saaha valaistusta semmosseen minun mieltä painaneesseen asijaan.

Miksi nyky-yhteiskunta pittää lastensaantia pienempänä kynnyksenä ku naimissiinmenoa?

Eihän siinä ole etes järkiä? "Hei pyöräytettäämpä muksu koska mää haluan!" tai että "hupsista saatana". Sitte ko puhuttaan naimissiinmenosta, ihiminen perrääntyy. "Vittu, näinkö täsä kävi? Mun pitäs ton lärviä kattua lopun ikkää. Emmää halua."

Mutta jos se meniski niin, et tietää kenen kanssa haluaa olla. Sannoo että haluaa naimissiin, toinen haluaa kans. Alettaan rakentammaan näin päin sitä yhteistä elämää. Vakiinnutaan ja tiiettään että ollaan yhesä. Sitten vasta penskoja. Miks se on vanhanaikasta? Vaikka täyttäsit kaheksantoista ja seuraavana päivänä menisit laillisesti naimissiin, ihimiset pittää sitä jonku asteisena pahana koska "säähän oot niin nuori ja sulla on vielä elämä eesä!"

Miksi se on niin päin että "kauhia, ootte ollu vasta kaks vuotta yhessä ja meette naimissiin nyt jo?" eikä että "kauhia, ootte ollu vasta kaks kuukautta yhesä ja teile tullee nyt jo vauva?"
Vauvat = ihanaa<3<3<33<<3>3
naimissiin = kamalaa, älä vielä! sehä on vaan pala paperia!


Mien ymmärrä. Enkä halua.




Mää oon miettiny meän häitä kauan. Vatvonu, makustellu, suunnitellu, epäröiny ja innostunu uuestaan.

Pinteresti (jumalauta, taas) on antanu kuitenki aika hyvät puitteet niitten suunnitteluille. Pieniä vinkkejä sinne tänne ja tuone.



Oon suunnitellu miten alan laihuttaan, miten haluan mun tukan, meikit. Minkälaiset kengät, juomat, koristeet, kukat ja kutsut. Mun mielestä tää on ollu tähän asti ihaninta aikaa. Oon saanu vaan suunnitella ja käyä mielesä läpi ihan hirveesti juttuja. Aatellu kuinka ihanaa on nähä paljon ihmisiä, kavereita, ommaa rakasta sukua, jotka tutustuu toisen sukkuun ehkä ensimmäistä kertaa. Jännittää, pelottaa ja mietityttää minkälaista se toisen suvun sakki on. Löytyykhän jotaki yhteistä?

Ihana kuva, mut oikeesti, famlies?


Mää tiiän jo valmiiksi, että ehin ressata tätä monet, monet kerrat. Ehin käyä mielessä läpi monta kertaa kaikki ne asiat, mitkä voi sinä päivänä mennä ihan perseelleen.
Mitä jos tunnelma on awkward. Mitä jos kaason ja bestmanin piti pittää puhheet, mut niilä meni luu kurkkuun tai alako jännittään tai niilä ei oo mittään sanottavvaa? Tai ehkä non liian kännisä? Tai jos ne ei vaan halua? Mitä jos joku laittaa musta kuvan feispuukkiin ja näytän rumalta lehmältä? Mitä jos ruoka on pahhaa? Mussiikki paskaa? Kukkaan ei tanssi?


Mitä jos mää en halua tanssia, mut on pakko ja pelottaa niin perkeleesti. Hellulakaan ei pahemmin tanssijalka vipata. Onko soveliasta tanssia poskislovareita ekana tanssina jos ei ossaa? Voiko tanssin jättää välistä?

Miks ees vaivau'un ajattelleen näitä?
Voiko joku vastata näihin?



Sen pitäs olla meän kahen päivä, eikä sitä pitäs ressata. Eihän?